Pomppimista

Keuruulla on pystytetty aitaa. Tällä aidalla halutaan estää aseman kohdalla raiteiden yli oikominen kylälle. Tunnustan, aika usein olen  minäkin pomppinut raiteiden yli, vaikka kyltti sen kieltää. Toisaalta, en kyllä ole kuullut vaaratilanteita, mutta jospas tämä ohjaa ihmiset pieneen lisäliikuntaan, sillä alikulkutunneli on ihan lähellä.

Aseman lähellä on tämä Veteraanien puisto. Muutama päivä sitten tiedotusvälineet uutisoivat Keski-Suomen Kokoomusnuorten neronleimauksesta: yli 80-vuotiailta pitäisi ottaa pois äänestysoikeus ja oikeus asettua ehdokkaaksi vaaleihin. Hurraa kykypuolue! Hävetkää! Pääministeri kiiruhti kyllä kieltämään moisen ajattelun olevan pääpuolueen kanta, mutta lausuttua ei enään lausumattomaksi saa.

Syksyllä jäin La Promesan koukkuun. Teneriffalla seurasin sarjaa ihan kielen takia. Siinä oli vaan semmoinen ongelma, että sarjan tapahtumat olivat jo niin pitkällä Suomessa nähtyihin, että kesti aikansa, ennen kuin pääsin kärryille kaikista uusista henkilöistä.   

Nyt Suomessa sarjaa näkyy kahdessa ajassa, sillä sitä on alettu näyttää ihan alusta ja myös jatkettu syksyllä näkemäni aikakautta. Kun nyt tiedän myös Teneriffan jaksojen avulla, mitä tulee tapahtumaan, palapelin kehittymistä on mielenkiintoista seurata. Voisin tässä kertoa yhtä ja toista, mitä tulee tapahtumaan, mutta enpäs kerrokaan!

Pasta carbonara MegaCafen Petri-kokin tyyliin. Maku kohdallaan.

Meri vaihtui järveen

Meri vaihtui järveen. Puertossa en uinut, mutta kotona menin ensi töikseni avantoon! Tosin en uimaan, vaan kastautumaan, ensi alkuun. Pikku hiljaa lisään vedessä lillumista. Siitä kroppa tykkää. Kohta kolmisenkymmentä vuotta olen avantoillut ja se on pitänyt nuhan yms loitommalla. Lisäksi kropan kolotukset ovat pysyneet aisoissa.

Tänä aamuna lumisade ilmoitti, ettei talvi ole vielä ohi.Tuli tehtyä lumitöitä autoa hangesta kaivaessa. Koska lämpötila ulkona oli kuitenkin juuri ja juuri plussalla, eikä aura-autot vielä olleet ehtineet puhdistaa kaikkia katuja, tiet muistuttivat viikonlopun norjalaisia hiihtopeltoja. 

Kahvin hinta näyttää kohonneen viime aikoina. Vielä muutama vuosi sitten kympillä sai neljä pakettia, syksylläkin pari tuolla hinnalla. Cortado-kupin sai Puertossa 1,20 eurolla (keskimäärin), Vantaan lentokentällä piti pulittaa kahvikupista ja pullasta 5,60 euroa! Onneksi minulla on kolme pakettia varastossa, ja varmaan pääsiäisen aikaan kauppoihin houkutellaan kahvitarjouksilla asiakkaita.

Eilen illalla huomasin ykkösellä elokuvan, jossa minäkin näyttelin yhdessä Pihla Viitalan ja Tommi Korpelan kanssa. 

Tosin täytyy heti tunnustaa, etten nytkään erottanut itseäni tästä elokuvan alun kansanjoukosta, ja tuo kohtaus kesti vain minuutin verran, eikä minua enempää tarvittukaan. Koko päivän me tuota kohtausta Haapamäen asemalla filmattiin, tuloksena minuutin pätkä! Asema leikki Kokkolan asemaa, sillä sieltä elokuva muka alkoi.

Itse elokuvasta en tykkää. Liian ahdistava. Elokuva näkyy Areenassa. Löydätteköhän te minut tuosta mölyjoukosta?

Tähän lopuksi Puerton naapurin kisuliini. Hasta luego!

Heippa

Teidekin on saanut lumipeittoa, ja näyttää kuin  se tupruttaisi onkaa, mutta ei. Pilvenlonkare osui vain paikalle.

Suomesta tänne tulleilla hiihtolomalaisilla on ollut viluisat ja sateiset oltavat. Viime yönä oli vain 12 astetta. Tämän harvinaisen kuvan otin eilen aamulla. Aurinko paistoi muutaman tunnin. 

Toissa yönä heräsin, enkä heti saanut unen päästä kiinni. Niinpä avasin telkkarin. Ja kukas siellä näkyikään? Yksi minun 'miehistäni', Montalbano. Il senso del tatto, vuodelta 2002. Kovin nuorelta Salvo näyttää. Espanjaksi dupattu, mutta italiaa puhuvan komissaarion suun liikkeet sopivat hyvin yhteen  espanjan kielisen duppauksen kanssa.

Cattarellakin oli ihan oma itsensä. Oven karmit vain paukkuivat, kun hän saapui huoneeseen.

Ihan tuttua tietä Montalbano huristeli. Tuota rantatietä tuli ajeltua vuonna 2015. Siitä seikkailusta voitte lukea lisää, jos kirjoitatte tuohon vasemmassa yläkulmassa olevaan pieneen valkoiseen laatikkoon Montalbano.

Mitä tapahtuu, kun pöydässä istuu mukavaa seuraa: Unohtaa suunnitelmansa ottaa kuvia Smirren meille aikaisille muuttolinnuille loihtimista herkuista. Tässä vain yksi esimerkki koko menusta. Kiitos taas Robin Hood ja Smirre

Kiitos koko mahtavalle porukalle. Sovittiin, että vain nimien ensimmäiset kirjaimet esiin. Siispä P, P, A, J, M ja J. Jatketaan syksyllä.

Tämmöistä näkyi parvekkeelta marraskuun alussa.

Tältä näyttää nyt. 

Kolmen tunnin kuluttua sanon heipat tälle kodille. Huomenna tähän aikaan olen jo ihan omassa  Keuruun kodissa. Yhtä seikkailua rikkaampana.

Kolme päivämäärää

 22.11.1963 olin tullut kotiin koulusta. Istahdin keunutuoliin. Halusin rentoutua. Avasin television. Jähmetyin. Salamurhaaja ampui presidentti Kennedyä. 

11.09.2001 olin tullut koulusta kotiin. Istahdin kiikkutuoliin. Halusin rentoutua. Avasin television. Jähmetyin. Ensin yksi lentokone lensi läpi pilvenpiirtäjän, sitten toinen.

28.02.2025 olin juuri tullut asunnolle. Istahdin. Halusin rentoutua. Avasin television. Jähmetyin. Sotaa käyvän eurooppalaisen maan presidentille opetettiin livenä amerikkalaista small talkia.

Nämä kolme tapahtumaa tulen muistamaan aina.

Tämän viikon torstaina lennän Suomeen. Teneriffalla on puhuttu tulivuoren lisääntyneestä toiminnasta ja Suomessa sodan uhasta. Kaksi uhkaa, toinen luonnon, toinen ihmisten aiheuttama. Luontoa en pelkää, sotaa kyllä. Silti haluan kotiin.

Loman loppua

Tämä loma alkaa olla lopuillaan. Tulin tänne etsimään valoa Suomen kaamokseen ja sitä sainkin, vaikka pilvisempää ja sateisempaa tällä erää onkin ollut. Kun lisäksi on ollut erittäin tuulisia jaksoja, lämpöä jään kaipaamaan. Tammi-helmikuu ovat olleet kylmiä, öisin noin 15 ja päivisin nippa nappa 20, ja kun lämpöpattereita ei ole, vilu on aamuisin ollut kaverina. 

Noita aaltoja kuvatessani olen ajatellut niitä tuhansia pikku paateissa Afrikasta lähteneitä, osa selvinnyt, osa hukkunut. Nyt kun Italian nyky hallitus suhtautuu hyvin nuivasti turvaa etsiviin, Espanja ja varsinkin nämä sen saaret ovat olleet heidän toivonsa. Katukuvassa olen huomannut tulijoiden olevan yhä nuorempia ja nuorempia. Hattua nostan saarelaisille, sillä minkäänlaista syrjintää tms en tulijoita kohtaan ole huomannut. 

Auringon lisäksi tulin nauttimaan meren äärelle meren antimista. Simpukoita, pikkuisia mustekaloja ja kaikenlaisia katkarapuja olen tankannut ihan varastoon. Eilen sitten koin ihan uutta: robotti-tarjoilija toi minulle tilaamani annoksen. Olin niin yllättynyt, etten saanut kameraa esille, ennen kuin uusi palvelija oli jo kaukana tuon live-tarjoilijan etupuolella. Varmaan helpottaa tuota elävää tarjoilijaa, mutta enpä tiedä, nostanko asialle peukkua.

Vain kerran olen saanut yli keitettyjä sitkeitä sinisimpukoita. Mitäkö tein? Söin kiltisti, maksoin suolaisen laskun ja annoin jopa juomarahaa! Asunnolla moitin peilin ääressä itseäni, sillä näköjään en ole oppinut saapasmaalaisilta mitään: Huonosti tehty ruoka palautetaan keittiöön. Siitä he oppisivat, ei tästä selän takana murmuttamisesta.

Meren äärellä kun ollaan, pitäähän sitä kastautua. Arvatkaapas, kuinka monta kertaa olen uinut? En kertaakaan! En varsinkaan tällä Telmon rannalla, mikä näyttää olevan suosittu koirien uittelupaikka. Kuulemma saarella on myös erityinen vuohien peseytymispäivä. 

Tuolla Martianezin uima-altailla olen loikoillut, mutta en uinut. Vaikkei siellä koiria kyllä näykkään. Koiria kyllä ihmisillä on paljon, ja ne saavat kulkea ihan vapaana. Kiltisti näyttävät omistajaan seuraavan.

Tässä katukahvilassa aamuni usein alkaa, lehden ja cortado-kupin ääressä. Taidan kuulua jo kantakalustoon, sillä huomasin eilen, että kukkaro oli jäänyt toiseen käsikassiin. -Ei haittaa, sanoi tarjoilijatar. Maksa huomenna. Mañana.

Turistit ovat tarpeellisia paikallisille, mutta näiden kahden vuoden aikana hinnat ovat nousseet huimasti. Varsinkin asuntojen hinnat. Ensi talveksi minulta pyydettiin 1400 euroa kuukaudelta, plus kirjautumis- ja loppusiivousraha (Canarie per te). Satasia enemmän kuin pari vuotta sitten. Minä voin valita, maksanko tuommoisia rahoja, paikalliset eivät. Minäkään en maksa! Mieluummin vaihdan välittäjää.

Lehtien lisäksi telkku on ollut erinomainen kielen ja kulttuurin opettaja. Eilen näytettiin saaren karnevaalin huippuhetkeä saaren pääkaupungista, Santa Cruzista. Valittiin karnevaalikuningatar. Tässä kuvassa on viime vuoden voittaja. Kuka voitti tänä vuonna, en jaksanut pysyä hereillä, sillä viihdeohjelmat tulevat yleensä myöhään illalla.

Illan ohjelma oli rakennettu kunnioittamaan Afrikan kulttuuria. Sata pistettä valinnasta. Ohjelmaa oli monen sporttista, mutta tämä rumputanssi oli minulle jotain ihan uutta. Alkoi jo uni painaa.

Nyt lähden vielä viimeisen kerran osallistumaan tietokilpailuun. Sinne kävelen minulle mieluisimman alueen eli La Ranillaan kautta. Ohi upeiden seinämaalausten. Ohi myös tämän pään, jonka sisältä pulppuaa mitä vaan. Kuinkahan monta tähteä Amerikan lipussa on neljän vuoden kuluttua?

Pannullisia

Olin menossa asunnolle, kun yhtäkkiä jalat veivät San Telmon rannalle. Kaipa jalat kuulivat ennen korvia mielenkiintoista musiikkia. Ufon näköinen pannu sylissään istui nuori muusikko taikoen sormillaan kiehtovaa kuultavaa.

En ollut ainoa, joka oli kiinnostunut. Pienet jalat iskeytyivät tanaan, eivätkä seurueen aikuiset saanet houkuteltua jalkoja jatkamaan matkaa. Sitten pikkuinen alkoi tanssahdella rummutuksen tahdissa. Yleisö nautti kokonaisvaltaisesta tapahtumasta. Lopulta aikuiset voittivat, ja pikkuisenkin oli jatkettava matkaa. Vilkutukset ja lentosuukot näkyivät vielä pitkän matkaa.

Käsipannun nuori unkarilainen taitaja, Berni, kertoi soittimestaan ja yhteistyöryhmästään ja näytti ihan kädestä pitäen, miten rumpu toimii. Paikalle sattui myös sveitsiläinen pariskunta, joka kertoi soittimen alkuperän olevan heidän kotimaastaan 

Minulle käsipadan (handpan) ääni toi mieleen Venezuelan rannikon ja La Palman Tazacorten tynnyrirytmit. Asunnolla kuuntelin YouTubesta lisää. Suosittelen.

Pannullinen vatsan herkkua: Smirren (Robin Hood)  kookosmaitoon tehtyä katkarapukeittoa. Piti ottaa annos mukaan, para llevar.

Olen nyt oppinut Smirreltä kookosmaidon vaikutuksesta makunystyröihin. Tavallinen jauhelihakastike nousee ihan uudelle makutasolle, varsinkin kun siihen lisää kookosmaidon kanssa ripauksen jeeraa. Tulee mieleen Keuruun MegaCafen kokkitaikuri Petri Hiltunen.

Tykkään Hesarin piirtäjän, Ville Rannan, aivoituksista.  Ranta voisi taikoa kuvan, jossa esitettäisiin, miten hiekkalaatikkopeli saisi vaarattomampia muotoja.

La Gomeran alkuperäisasukkailta, guancheilta periytynyt vihellyskieli, Silbo Gomero on vuodesta 1999 ollut saaren koulujen yksi pakollisista oppiaineista. 

Ranta, odotan...

Cesar Manrique ja kestävä turismi

Pääsin visiitille El Lago Martianezilla järjestettyyn aivan upeaan elämykseen, jonka oli järjestänyt paikallinen PFAE Turismo Sostenible-ryhmä (Kestävä turismi). Viikon ajan Martianezin alueella kunnioitettiin  Cesar Manrigueta, kestävän kehityksen taiteellista sanansaattajaa valokuvin, lasten työpajoin ja erinomaisesti toteutetulla opastetulla Manrique-kierroksella.

Kierrokselle lähtemistä odotellessa saattoi tutusta valokuviin, joissa kerrottiin mm Martianezin alueen rakentamisen historiaa alkaen vuodesta 1967. Cesar Manrigue taikoi alueesta yhdessä kahden insinöörin, Amigon ja Olkinan upean ulkomaauimalan, josta olen postannut 05.12.2024.

Tunnelma ympärillä oli kovin tutun kaltaista. Lapsiryhmän touhuaminen toi mieleen omat opevuoteni. Välillä pikkuiset jaksoivat kuunnella, välillä eivät. Mutta kyllä olivat saaneet aikaan upeita kollasitöitä.

Sitten lähdimme kiertämään allasaluetta erittäin taitavan ja hyvin kärsivällisen oppaan kanssa. Hän kertoi Manriquen intohimosta yhdistää taide ja Kanarian luonto. Taiteilija huomioi omissa töissään ja suunnittelussa kestävän kehityksen.

Allasalueella näkee paljon puutolppia entisen Telmon alueelta. Kaikki kasvillisuus on saarelta, kestävät kuumaa ja kuivaa.

Alueen kaikki erilaiset kivet on saatu alueelta ja ne on aseteltu niille paikoille, joille taiteilija halusi. 

Lanzaroten, taiteilijan kotisaaren tuulisuus ruokki taiteilijan mielikuvitusta. Tässä kuvassa yksi hänen Juguetes del Vento-sarjaan kuuluva veistos (Tuulen leikki).

Juuret taivaalle! Taiteilija näki kasan kuolleita eukalyptuspuita ja ne hän halusi ehdottomasti allasalueella juuret kohti taivasta.

Alueen roskiksetkin ovat luonnon aineksista solmittuja. Aikaisemmin alueella oli lupa tupakoida, ja silloin tuhkakupit olivat savesta poltettu.

Alueelle väriä tuo lapsille suunniteltu mustekalarakennelma...

... ja punaiset opasteet. Manrique ei halunnut mitään muovisia tekstityksiä. (Tässä kohtaa mietin, tuliko punainen väri taiteilijalle mukaan New Yorkin vuosista ja oliko ystävyys Mi
roon mukana leikkisyydessä!)

Kierroksen päätteeksi meille kerrottiin Homage to the Sea -veistoksesta (Kunnianosoitus merelle). Aluksi taiteilija suunnitteli veistoksen paperilla, sitten puuseppä teki pienoisveistoksen, jonka pohjalta itse veistos syntyi puusta, murskatusta laavasta ja betonista. Veistoksen sisuksiin upotettiin kaikki työskentelystä jäänyt jäte tuoleja ja pöytiä myöten. Mitään näkyvää jätettä ei haluttu.

Cesar Manrique syntyi Lanzarotella 1919 ja kuoli kotisaarellaan auto-onnettomuudessa 1992 vain 73-vuotiaana. Lanzarote on oikea paikka tutustua häneen lisää. Sinne Suomestakin lennetään.

Onneksi on tahoja, jotka ovat ymmärtäneet taiteilijan merkityksen meille kaikille nyt ja ennen kaikkea tulevaisuudessa, sillä vain kestävä turismi  kantaa näitäkin saaria tulevaisuuteen. Kiitos PFAE, gracias.

Tämän Manriquen keskeneräisen muralen myötä haluan toivottaa kaikille Hyvää Ystävänpäivää. Murale on allaskompleksin maanalaisella käytävällä, eikä se ole yleisön nähtävillä. Kuva on netin ihmeelliseltä taivaalta