Toivossa on hyvä elää

 24.10.1945 maailman 51 maata allekirjoitti Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan, jossa toisen maailmansodan raunioilla haluttiin mm

- pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsauksilta

- vakuuttaa uskoamme ihmisen perusoikeuksiin 

- edistää sosiaalista kehitystä

jne 

Tällä hetkellä järjestöön kuuluu 193 valtiota, ja kaikista hyvistä lupauksista huolimatta maailmassa on n 50 isompaa tai pienempää  sotaa, eikä loppua näy.

Kun meillä viimeksi valittiin presidenttiä, äänestin rauha ajatuksissani. Näinä päivinä julkiset välineet uutisoivat, kuinka vähän valtiolla on rahaa esim terveyden ja vanhusten hoitoon, mutta samaan hengenvetoon lisätään rahaa Natoon ja puolustukseen. Molemmat peruskirjan vastaisia ajatuksia. 

Venäjällä päättyi juuri Brics -maiden kokous. YK:n pääsihteeri osallistui siihen, mitä on kovasti protestoitu. Mutta hänhän toimi juuri niin kuin peruskirja edellyttää. Rauha ei synny ainakaan, jos hänkin sulkee ovet.

Ugh, olen mielipiteeni sanonut. Samaan hengenvetoon ilmoitan, että kaikilla muillakin on oikeus omaan mielipiteeseen. Ihmisoikeus sekin.

Täydenkuun aikaan

Tänä aamuyönä kuvasin Hunter's Moonin, lokakuun täydenkuun. Ihan teki mieli mennä oikein ulos kuvaamaan, sillä kuunsilta teki maisemasta todella upean, mutta mukavuus voitti, ja hautauduin uudestaan peiton alle. Google kertoo nimestä lisää, jos kiinnostaa. Täyttä kuuta ihailen seuraavan kerran lämpimässä!

Mukaan otan tämän uusimman hankintani. Upea kirja vaikka kotisohvalla tutkittavaksi. Anna-Katri Räihä on nyt ensimmäisenä suomalaisena naisena käynyt kaikissa YK:n 193 maassa+ neljässä maassa, jotka eivät ole YK:n jäseniä, esim Palestiinassa. Ja ihan yksikseen.  Hän kertoo käyneensä Afganistanissa juuri ennen kuin amerikkalaiset lähtivät maasta.

Kirjassa on upeaa kuvausta kokemuksista ja paljon käytännöllisiä neuvoja. Pukin konttia varten kirjan ostin, mutta aion tutkia kirjan antia itsekin.

Kolmen viikon kuluttua istun junassa kohti lentokenttää. Siihen asti ehdin vielä ihailla syksyisiä näkymiä.

Vaarallinen leikkipaikka

Istuin sunnuntaina parkissa syöden jäätelöä. Yhtäkkiä seurasin leikkiä, jota oli vaikea ymmärtää. Kaksi pikkuista prinsessaa odotti suojatien reunassa yli pääsemistä. Mitäkö ihmeellistä siinä oli? No, he nousivat pyörän selkään vasta, kun näkivät auton tulevan, ja sitten kaikessa rauhassa pyörällä ajaen toiselle puolelle katua. Käänsivät sitten pyöränsä ja odottivat taas seuraavan auton tuloa. Ja taas pyörän selkään ja kaikessa rauhassa yli kadun! Tätä heidän mielestään leikkiä toistui useamman kerran. 

Sain jäätelöni syötä juuri, kun tytöt saivat hommasta tarpeeksi ja parkkeerasivat pyöränsä R-kioskin eteen. Silloin minä nousin autosta ja menin heidän luokseen. Kerroin, että olin seurannut heidän leikkimistään. Tiedustelin, tiesivätkö he ollenkaan, miten vaarallista leikkiä he olivat leikkineet, paitsi omalla niin myös autoilijoiden terveydellä. Kysyin, että soitanko poliisin, vai lupaisivatko he lopettaa leikin kokonaan. Sanoin myös, että tuon suojatien yli pyörä on talutettava, ei ajettava. Kengänkärkiään tuijotellen tytöt lupasivat totella.

Seuraavana päivänä kurvasin poliisilaitokselle, mutta se oli kiinni.

Koska olin varma, että tytöt olivat noin 10-vuotiaita, siis ala-asteen ikäisiä, menin tapaamaan koulun rehtoria. Kerroin, mitä olin nähnyt. Hän kiitti, että tulin kertomaan. Heillä oli juuri menossa turvallisuusjakso, joten he ottaisivat asian esille. Hän kysyi vielä, miten tytöt olivat suhtautuneet minuun. Sanoin, että oikein hyvin. Murkuille en olisikaan uskaltanut mennä puhumaan.

Ihmeellinen luonto

Ehdin jo kaivata ruskaa. Pari pakkasyötä auttoi värit maisemaan. Vaahterat, pihlajat ja koivut ovat nyt upeimmillaan täällä meidän korkeudella. Tosin osa koivuista tykkää vielä vihreästä enemmän. Syksy siis tuli, näin syyskuun viimeisenä päivänä. 

Lunta? Ei, vaan La Palman uusimmasta tulivuoresta, Tajogaitesta purkautunutta tuhkaa 15.12.2021 Saul Santoksen kirjasta La fuerza del volcan.

Kuva samasta kohtaa 18.08.2022.  Vajaassa vuodessa luonto on jo korjannut tulen jälkiä. Luonto on ihmeellinen.

Minulla on haave päästä taas lempisaarelleni. Vielä muutama viikko täällä lyhenevien ja pimenevien päivien maisemissa ja sitten taas kohti kesää, Teneriffalle. Siitähän ei ole kuin lyhyt merimatka La Palmalle.

Syyspäiväntasaus

Suomi on neljän vuodenajan maa, mutta tänä vuonna ei ole ollut kevättä eikä syksyä. Kesä hupsahti jo toukokuun alussa ja kesti viime päiviin asti. Tänä aamuna naapuritalon katto oli kokonaan valkoinen! Pakkasyö. Onneksi aurinko lämmittää vielä ja sulattaa ensimmäiset kylmyyden merkit. Eihän talvi tule vielä, eihän! Toki muistan vuoden, jolloin pysyvä lumi tuli 10.10. Siihen on 18 päivää.

Taitaa herkkutattisaalis jäädä vaatimattomaksi. Siitä kilpailevat myös etanat, toukat ja madot. Tuokin kahden euron kokoinen pikku tatti oli jo asuttu.

Mitenkähän ruskaa ilmestyy nyt pakkasen nipistyksen jälkeen? Auringonlaskut ovat olleet upeita. (Lisätkää tähän kuvaan rutkasti punaista.)

Viime aikoina olen herkutellut luonnon antimilla. Kantarelleja, mustatorvisieniä ja tatteja. Veljeni narraamia ahvenia. Tykkään kokkailla itse, mutta tykkään istua valmiin ruoan äärelle. Varsinkin jos ruoan maku kertoo taitavasta kokista keittiössä. Esimerkkinä tämä jälkkäri: kuusenkerkkärahka. Keuruun MegaCafen ruokalista paljastaa,että keittiössä tehdään mielenkiintoista ruokaa ja maku paljastaa, että kokki osaa hommansa.

Oikea ajoitus

Tiedotusvälineet epäilivät, ettei tänä vuonna saataisi syksyn sieniä ollenkaan, koska on ollut liian kuivaa. Siis ei esimerkiksi herkkutatteja, minun herkkujani. 

Eilen alkoi sataa oikein kunnolla, ja vaikka sateen  ennustettiin yhä jatkuvan, ei muuta kuin metsään. Sadevaatteet, kumpparit ja sateenvarjo varusteina tutulle tattipolulle. Vihdoinkin!

Pikkuisten priimalaatuisten tattien lisäksi löysin muitakin tatteja. Yliasutut jätin metsään, joitakin hyväksyin pienen karsinnan jälkeen. Hymy korvissa kotiin.

Osan saaliista viipaloi kuivumaan. (Anteeksi tumma kuva. Saunan valaistus ei riittänyt.) Osasta tein tattirisottoa. Vaikka söin ISON annoksen, vähän jäi yli. Huomenna loppu risotto uunipaprikoiden täytteeksi. 

Kunhan ensin käyn uudelleen tattipolulla, sillä aivan varmaan sinne on taas putkahdellut aarreita.

Vallanperijättäret

Bari (Puglia), Matera (Basilicata), Arezzo (Toscana). Tuttuja paikkoja ihan livenäkin, mutta tällä erää ihan oman telkusta nähtynä. (Tämän postauksen kuvat kaapattu YLE Areenasta.)

Lolita Lobosco, Imma Tataranni ja Fosca Innocenti ovat nyt syrjäyttäneet naisissa itse Salvo Montalbanon rosvojahdissa, siis telkun saapasmaalaisissa dekkarisarjoissa. 

Tässäpä hieman keittiöajatuksia nähdystä. 

Kauniita ovat, varsinkin jos hymyilevät, mitä Immalta harvoin näkee! Varsinkin Lolita on uljas näky kapeine farkkuineen ja Louboutin-korkkareineen, eikä Imman pukeutuminen Lolitasta jää. Tulee ihmetelleeksi, kuinka suuri vaatehuone ja korkkarivarasto hänellä mahtaa olla. Fosca näyttää olevan kolmesta naisesta maanläheisin, jopa ihan tavis.

Lobosco hurruuttelee 1960-luvulta olevalla La Biancina Rossalla, kun taas Foscan auto sopii naisen muuhun olemukseen. Immaa en auton ratissa ole nähnyt, vaan hän istahtaa suosikkicarabinierinsa ajamaan poliisiautoon.

Ulkoiset asiat sikseen. Ammatillisesti naiset ovat supersuoriutujia. Rosvot saadaan telkien taakse ennemmin tai myöhemmin. Usein monen kiemuran kautta. Perhesuhteet, ystävät ja ruokakulttuuri kuuluvat asiaan. Tuloksena nautinnollinen rentouttava pari jaksoinen tapahtumasarja. 

Montalbano on saanut upeat manttelinperijät, ja lisäksi upean vaimon, sillä Lolita alias Luisa Ranieri on Montalbanon alias Luca Zingaretin vaimo. Vuonna 2012 heidät vihittiin Sisiliassa, Il Castello di Donnafugatassa. Siitä olen kirjoittanut postauksessa 12.12.2015.

Lisää tietoutta löytyy kysymällä vaikka googlelta.

Tämän postauksen tekeminen keskeytyi usein, sillä seuraan myös parhaillaan Pariisissa käytäviä paraolympialaisia. Aivan uskomattomia suorituksia. Suu ammollaan ihmettelin, miten kädetön mies voitti jousiammunnan mestaruuden. En vieläkään tiedä, miten hän laukaisi jousen kohti maalia, ja lähes aina napakymppiin. Miten kädetön kilpailija ui, miten jalattomat juoksijat olivat tuultakin nopeampia. Itse asiassa paraurheilu on minusta jopa mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin normaali urheilu. Täytyy ihailla, miten vaikeinkaan vamma ei estä huimiin tuloksiin pääsemistä.