Mihin lähtisi

Päivät lyhenivät, siis valon määrä väheni. Tympi. Ei edes avantoon pulahtaminen riittänyt. Valoon piti päästä. 

Vuosia olin lentänyt Italiaan, sitten polvet ilmoittivat lakkoaikeista, ja niitä Italian kodissa tarvittiin. Kolmanteen kerrokseen kiipeäminen alkoi olla tuskallista. Suomessa sama ongelma ratkesi kotia vaihtamalla. 

No, nyt on valoa. Aurinko nousee tänne saaren pohjoisosaan vuorten takaa kahdeksan tienoolla ja laskee illalla kuuden maissa. Auringossa en tykkää köllötellä, varjo on parempi kaveri. 

Polvet muistuttavat silloin tällöin vanhoista vaivoistaan, ja portaita kierrän mahdollisuuksien mukaan edelleen. Viime kesäkuussa kävin lääkärissä, koska kivut olivat jokapäiväisiä. Leikkauksesta kieltäydyin edelleen, joten hän antoi reseptin apteekkiin ja suosituksen fyssarille.

Fyssarin ohjeet olivat tuttuja, lähinnä liikuntaan liittyviä. Hänen vastaanotollaan näin esitteen saada kaupungin liikuntatoimen kautta personal trainer. Siitä alkoi ihan uusi aika selättää mokoma kipu: tapasin ihanan Iinan. 

Iinan kanssa tavattiin viikoittain, hän testasi kuntoni, teki liikkumisohjeet ja jopa pulahti kanssani vesijuoksuun. Hänen mielestään jalkalihakseni tarvitsivat polvia tukevaa jatkuvaa, mutta maltillista jumppaa. 

Tällä hetkellä en lääkkeitä tarvitse, ja lisääntyneen liikkumisen ansiosta painosta on pudonnut kohta kahdeksan maitopurkin verran polvia rasittavaa painoa. Olen Iinalle hyvin kiitollinen. 

Tietysti syömiseenkin  on tullut muutoksia. Muistatte varmaan kiinnostukseni kaikenlaisiin mereneläviin. Tässä kuvassa on kaksi herkuista, sinisimpukat ja isot katkaravut. Olen itsekin opetellut niitä kokkailemaan, ja muutama uusi resepti kotiutuu varmaan Suomenkin kotiin. Syömiseen on tullut kohtuullisuus, eikä napostelua enää juuri ole.

Vielä kuva liikkumisesta. Alkupäivinä paikallinen bussi, titsa guagua, tuli otettua, jos halusi alas keskustaan. Nyt sinne pääsee kävellenkin, ja siitä polvet tykkää.

Arkea

 Naapurikylään on viitisen kilometriä. Sen voisi aivan hyvin kävellä tai pyöräillä, mutta on pari estettä. Ostosten kantaminen ei kiinnosta, ja pyöräileminen näillä kapeilla teillä ei kiinnosta senkään vertaa, on henkikulta minulle sentään rakas. Sitä paitsi pikku linjuri lähtee ja tulee ihan kotipiazzalle. Maskit on kaikilla, mutta rokotuspassia ei kukaan kysele. Aikataulut ja hinta ovat samat kuin ennen.

Mutta minun kantapaikka alakylässä on kiinni, eikä lapun lappua, mistä  selviäisi, milloin taas voisin juoda aamucapuccinon näköalatasanteella.

No, onneksi oman piazzan kahvila avasi remontin jälkeen ovensa, mutta lehtiä ei ole luettavaksi, minä kun tykkään paperiversion uutisista.

Toisaalta, tuon uuden tabletin kautta voin seurata livenä saapasmaan, Suomen ja La Palman tapahtumia ja Areenan kautta kaikkea mielenkiintoista. 

JOS vain Dna pitäisi lupauksensa. Nimittäin, ei toimi puhelin eikä mokkula. Olen nyt ihan jälkikasvuni laitteiden varassa. Huomanna aion taas ilahduttaa Dnan palvelua. Lupasivat niin pyhästi kaiken toimivan, mutta kun ei toimi niin ei. Finnair ja Dna muuttaisivat hiukseni harmaiksi, jos ne eivät sitä jo olisi.

Ilonaihe on sen sijaan oliivitilanne, sillä paikoin puihin on tulossa hyvä sato. Taidan päästä taas yhteen lempuuhistani täällä Sabinan oliivimaisemissa. 

Ylihuomenna linjuroin taas naapurikylän perjantainamarkkinoille. 

Kukkien kauneutta

Minun kaktukseni kaksi vuotta sitten. Kunhan kukka nyt aukoo nuppunsa, ja saan kuvat puhelimesta tähän blogiin, niin voi hieman vertailla.

Toinen tämän ajan kaunotar on tulppaani.

Näitä systerin pihan kevään tuojia vielä odotellaan...

... kuin myös näitä minun ehdottomia suosikkejani.

Jospahan sitten juhannuksen aikaan voisimme jo lähteä vapaammin liikkumaan. Toistaiseksi: älkäämme kirppuilko!