Loman loppua

Tämä loma alkaa olla lopuillaan. Tulin tänne etsimään valoa Suomen kaamokseen ja sitä sainkin, vaikka pilvisempää ja sateisempaa tällä erää onkin ollut. Kun lisäksi on ollut erittäin tuulisia jaksoja, lämpöä jään kaipaamaan. Tammi-helmikuu ovat olleet kylmiä, öisin noin 15 ja päivisin nippa nappa 20, ja kun lämpöpattereita ei ole, vilu on aamuisin ollut kaverina. 

Noita aaltoja kuvatessani olen ajatellut niitä tuhansia pikku paateissa Afrikasta lähteneitä, osa selvinnyt, osa hukkunut. Nyt kun Italian nyky hallitus suhtautuu hyvin nuivasti turvaa etsiviin, Espanja ja varsinkin nämä sen saaret ovat olleet heidän toivonsa. Katukuvassa olen huomannut tulijoiden olevan yhä nuorempia ja nuorempia. Hattua nostan saarelaisille, sillä minkäänlaista syrjintää tms en tulijoita kohtaan ole huomannut. 

Auringon lisäksi tulin nauttimaan meren äärelle meren antimista. Simpukoita, pikkuisia mustekaloja ja kaikenlaisia katkarapuja olen tankannut ihan varastoon. Eilen sitten koin ihan uutta: robotti-tarjoilija toi minulle tilaamani annoksen. Olin niin yllättynyt, etten saanut kameraa esille, ennen kuin uusi palvelija oli jo kaukana tuon live-tarjoilijan etupuolella. Varmaan helpottaa tuota elävää tarjoilijaa, mutta enpä tiedä, nostanko asialle peukkua.

Vain kerran olen saanut yli keitettyjä sitkeitä sinisimpukoita. Mitäkö tein? Söin kiltisti, maksoin suolaisen laskun ja annoin jopa juomarahaa! Asunnolla moitin peilin ääressä itseäni, sillä näköjään en ole oppinut saapasmaalaisilta mitään: Huonosti tehty ruoka palautetaan keittiöön. Siitä he oppisivat, ei tästä selän takana murmuttamisesta.

Meren äärellä kun ollaan, pitäähän sitä kastautua. Arvatkaapas, kuinka monta kertaa olen uinut? En kertaakaan! En varsinkaan tällä Telmon rannalla, mikä näyttää olevan suosittu koirien uittelupaikka. Kuulemma saarella on myös erityinen vuohien peseytymispäivä. 

Tuolla Martianezin uima-altailla olen loikoillut, mutta en uinut. Vaikkei siellä koiria kyllä näykkään. Koiria kyllä ihmisillä on paljon, ja ne saavat kulkea ihan vapaana. Kiltisti näyttävät omistajaan seuraavan.

Tässä katukahvilassa aamuni usein alkaa, lehden ja cortado-kupin ääressä. Taidan kuulua jo kantakalustoon, sillä huomasin eilen, että kukkaro oli jäänyt toiseen käsikassiin. -Ei haittaa, sanoi tarjoilijatar. Maksa huomenna. Mañana.

Turistit ovat tarpeellisia paikallisille, mutta näiden kahden vuoden aikana hinnat ovat nousseet huimasti. Varsinkin asuntojen hinnat. Ensi talveksi minulta pyydettiin 1400 euroa kuukaudelta, plus kirjautumis- ja loppusiivousraha (Canarie per te). Satasia enemmän kuin pari vuotta sitten. Minä voin valita, maksanko tuommoisia rahoja, paikalliset eivät. Minäkään en maksa! Mieluummin vaihdan välittäjää.

Lehtien lisäksi telkku on ollut erinomainen kielen ja kulttuurin opettaja. Eilen näytettiin saaren karnevaalin huippuhetkeä saaren pääkaupungista, Santa Cruzista. Valittiin karnevaalikuningatar. Tässä kuvassa on viime vuoden voittaja. Kuka voitti tänä vuonna, en jaksanut pysyä hereillä, sillä viihdeohjelmat tulevat yleensä myöhään illalla.

Illan ohjelma oli rakennettu kunnioittamaan Afrikan kulttuuria. Sata pistettä valinnasta. Ohjelmaa oli monen sporttista, mutta tämä rumputanssi oli minulle jotain ihan uutta. Alkoi jo uni painaa.

Nyt lähden vielä viimeisen kerran osallistumaan tietokilpailuun. Sinne kävelen minulle mieluisimman alueen eli La Ranillaan kautta. Ohi upeiden seinämaalausten. Ohi myös tämän pään, jonka sisältä pulppuaa mitä vaan. Kuinkahan monta tähteä Amerikan lipussa on neljän vuoden kuluttua?

Pannullisia

Olin menossa asunnolle, kun yhtäkkiä jalat veivät San Telmon rannalle. Kaipa jalat kuulivat ennen korvia mielenkiintoista musiikkia. Ufon näköinen pannu sylissään istui nuori muusikko taikoen sormillaan kiehtovaa kuultavaa.

En ollut ainoa, joka oli kiinnostunut. Pienet jalat iskeytyivät tanaan, eivätkä seurueen aikuiset saanet houkuteltua jalkoja jatkamaan matkaa. Sitten pikkuinen alkoi tanssahdella rummutuksen tahdissa. Yleisö nautti kokonaisvaltaisesta tapahtumasta. Lopulta aikuiset voittivat, ja pikkuisenkin oli jatkettava matkaa. Vilkutukset ja lentosuukot näkyivät vielä pitkän matkaa.

Käsipannun nuori unkarilainen taitaja, Berni, kertoi soittimestaan ja yhteistyöryhmästään ja näytti ihan kädestä pitäen, miten rumpu toimii. Paikalle sattui myös sveitsiläinen pariskunta, joka kertoi soittimen alkuperän olevan heidän kotimaastaan 

Minulle käsipadan (handpan) ääni toi mieleen Venezuelan rannikon ja La Palman Tazacorten tynnyrirytmit. Asunnolla kuuntelin YouTubesta lisää. Suosittelen.

Pannullinen vatsan herkkua: Smirren (Robin Hood)  kookosmaitoon tehtyä katkarapukeittoa. Piti ottaa annos mukaan, para llevar.

Olen nyt oppinut Smirreltä kookosmaidon vaikutuksesta makunystyröihin. Tavallinen jauhelihakastike nousee ihan uudelle makutasolle, varsinkin kun siihen lisää kookosmaidon kanssa ripauksen jeeraa. Tulee mieleen Keuruun MegaCafen kokkitaikuri Petri Hiltunen.

Tykkään Hesarin piirtäjän, Ville Rannan, aivoituksista.  Ranta voisi taikoa kuvan, jossa esitettäisiin, miten hiekkalaatikkopeli saisi vaarattomampia muotoja.

La Gomeran alkuperäisasukkailta, guancheilta periytynyt vihellyskieli, Silbo Gomero on vuodesta 1999 ollut saaren koulujen yksi pakollisista oppiaineista. 

Ranta, odotan...

Cesar Manrique ja kestävä turismi

Pääsin visiitille El Lago Martianezilla järjestettyyn aivan upeaan elämykseen, jonka oli järjestänyt paikallinen PFAE Turismo Sostenible-ryhmä (Kestävä turismi). Viikon ajan Martianezin alueella kunnioitettiin  Cesar Manrigueta, kestävän kehityksen taiteellista sanansaattajaa valokuvin, lasten työpajoin ja erinomaisesti toteutetulla opastetulla Manrique-kierroksella.

Kierrokselle lähtemistä odotellessa saattoi tutusta valokuviin, joissa kerrottiin mm Martianezin alueen rakentamisen historiaa alkaen vuodesta 1967. Cesar Manrigue taikoi alueesta yhdessä kahden insinöörin, Amigon ja Olkinan upean ulkomaauimalan, josta olen postannut 05.12.2024.

Tunnelma ympärillä oli kovin tutun kaltaista. Lapsiryhmän touhuaminen toi mieleen omat opevuoteni. Välillä pikkuiset jaksoivat kuunnella, välillä eivät. Mutta kyllä olivat saaneet aikaan upeita kollasitöitä.

Sitten lähdimme kiertämään allasaluetta erittäin taitavan ja hyvin kärsivällisen oppaan kanssa. Hän kertoi Manriquen intohimosta yhdistää taide ja Kanarian luonto. Taiteilija huomioi omissa töissään ja suunnittelussa kestävän kehityksen.

Allasalueella näkee paljon puutolppia entisen Telmon alueelta. Kaikki kasvillisuus on saarelta, kestävät kuumaa ja kuivaa.

Alueen kaikki erilaiset kivet on saatu alueelta ja ne on aseteltu niille paikoille, joille taiteilija halusi. 

Lanzaroten, taiteilijan kotisaaren tuulisuus ruokki taiteilijan mielikuvitusta. Tässä kuvassa yksi hänen Juguetes del Vento-sarjaan kuuluva veistos (Tuulen leikki).

Juuret taivaalle! Taiteilija näki kasan kuolleita eukalyptuspuita ja ne hän halusi ehdottomasti allasalueella juuret kohti taivasta.

Alueen roskiksetkin ovat luonnon aineksista solmittuja. Aikaisemmin alueella oli lupa tupakoida, ja silloin tuhkakupit olivat savesta poltettu.

Alueelle väriä tuo lapsille suunniteltu mustekalarakennelma...

... ja punaiset opasteet. Manrique ei halunnut mitään muovisia tekstityksiä. (Tässä kohtaa mietin, tuliko punainen väri taiteilijalle mukaan New Yorkin vuosista ja oliko ystävyys Mi
roon mukana leikkisyydessä!)

Kierroksen päätteeksi meille kerrottiin Homage to the Sea -veistoksesta (Kunnianosoitus merelle). Aluksi taiteilija suunnitteli veistoksen paperilla, sitten puuseppä teki pienoisveistoksen, jonka pohjalta itse veistos syntyi puusta, murskatusta laavasta ja betonista. Veistoksen sisuksiin upotettiin kaikki työskentelystä jäänyt jäte tuoleja ja pöytiä myöten. Mitään näkyvää jätettä ei haluttu.

Cesar Manrique syntyi Lanzarotella 1919 ja kuoli kotisaarellaan auto-onnettomuudessa 1992 vain 73-vuotiaana. Lanzarote on oikea paikka tutustua häneen lisää. Sinne Suomestakin lennetään.

Onneksi on tahoja, jotka ovat ymmärtäneet taiteilijan merkityksen meille kaikille nyt ja ennen kaikkea tulevaisuudessa, sillä vain kestävä turismi  kantaa näitäkin saaria tulevaisuuteen. Kiitos PFAE, gracias.

Tämän Manriquen keskeneräisen muralen myötä haluan toivottaa kaikille Hyvää Ystävänpäivää. Murale on allaskompleksin maanalaisella käytävällä, eikä se ole yleisön nähtävillä. Kuva on netin ihmeelliseltä taivaalta 

Loro parque

Tätä mainosta ei Puertossa säästy näkemästä, joten täytyihän minunkin mennä junaan.

Avojunalla köröteltiin halki kaupungin kohti Punta Bravan kaupunginosaa. Ilmaiseksi. Sitten puiston lippuluukulla iski karu kaupallisuuden arki: Lippu maksoi 42 euroa! Siispä katsomaan koko rahan edestä. Kartta käteen.

Ensimmäisenä vastaan tuli gorilla-kolmikko. Olivat vähän pahalla tuulella, mikä purkautui pieneksi tappeluksi. Vähästäkin häkissä eläminen hermostuttaa. Kaukana on sademetsien vapaus.

Kauan tuli ihmeteltyä pingviinien touhuilua. Samana iltana tuli sattumalta telkusta dokumentti Etelämantereen pingviineistä. 

Delfiinien leikkimistä hoitajiensa kanssa olisin seurannut vaikka kuinka kauan. Älykkäitä veden eläjiä. Näytös kesti puolisen tuntia. Alkoi pääsymaksun korkeus unohtua.

Ei ollut heillä kiire minnekään. Äiti-laiskiainen poikanen kyydissään liikkuivat verkalleen kotioksallaan. Heidän vapaiden (?) serkkujensa touhuja seurasin Caracasin keskuspuistossa 20 vuotta sitten. Kuinkahan pitkälle he ovat päässeet?

Kaukana kotikonnuiltaan on tämäkin Galapakosin kilpikonna. Sillä saarella minäkin haluaisin käydä ihan livenä. Onneksi Suomenkin telkussa on ollut paljon dokumentteja, joten saari saa olla minulta ihan rauhassa 

Kissaeläimiin en enää jaksanut tutustua. Olisi ollut esim leijonia, jaguaareja, tiikereitä. Niiden melko vapaata elämää olen seurannut telkusta, joten edustakoon tämä veistos vangittuna kissaeläimiä.

Helikopterit (fenikoterit italiaksi) olivat vallanneet mukavan nurmikon. Sen sijaan en kuvannut yhtään papukaijaa, joita oli monta, monta häkillistä. Kirkuvat, kirkuvat, kirkuvat. En osaa papukaijojen kieltä, joten en tiedä, mitä kirkuvat.

Useamman tunnin kiertelin ja mietin, jos eläimet olisivat voineet valita vapauden tai häkin välillä, mitä olisivat valinneet.

Paluumatkalla tämä seinämaalaus sopi hyvin ajatuksiini. Kopio Picasson Guernicasta.

Käsin tehtyä

Käsin tehtyä sinulle! lupaa seinämainos. Sinne, olenhan käsityöimmeinen. Olen kiinnostunut aidosta teneriffalaisesta (kanarialaisesta) pitsistä. Siis Teneriffalla (Kanarialla) käsin tehdystä pitsistä. En kaukomailta rahdatusta koneella/lapsityövoimalla tehdystä turistikrääsästä. Jopas tuolta löytyisi jotain.

Löytyi pieni kirjanmerkki ja sen mukana työohjeita. Revinnäistyötä, mutta kelpaa minulle pitsinä. Tosin en ole ihan vakuuttunut, että kirjanmerkki on näillä saarilla tehty. Hinta olisi huomattavasti suurempi kuin tuo maksamani 5 euroa. Taidanpa kokeilla tehdä kotona saman moisen: kauanko menee AITOON työhön?

Toinen ostamani käsityö on pitsi, ja saattaapa olla ihan oikea (jonkun) käsin tekemä. Tuo vasen alakulma sen kertoo. Muistuttaa kovasti nyplättyä, raumalaista käsityötä 

Tuo ns aurinkopitsi minua kiinnostaa niin paljon, että ostin tuon sitä varten tehdyn tyynyn neuloineen. Olen yrittänyt kysellä, josko täältä löytyisi kurssi/opettaja alkuun päästäkseni.

Kävin jopa paikallisessa kansalaisopistossa kyselemässä, mutta aulan portsari oli enemmän kiinnostunut lukemastaan sanomalehdestä kuin minusta.

Ilmoitustaululla ei pitseistä kerrottu, mutta savityökursseja löytyisi. Siihen hommaan pitäisi olla enemmän loma-aikaa jäljellä.

Savityöt kyllä kiinnostaa. Ostin jopa tämmöiset made in Canaria. Höpö, höpö! Tismalleen samanlaisia olen nähnyt monissa turistirysissä. Tuotu jostain idästä suurilla rahtilaivoilla. Ostin kuitenkin. Muistuttaa lempisaarestani, La Palmasta.

Toisaalta, kovasti Teneriffa on ollut Suomenkin uutisissa. Teide kun on ilmaissut olevansa edelleen tulinen vuori. Mutta ei hätää, vakuutetaan telkussa.

Sen sijaan toivotaan, että Välimeren sininen Helmi, Santorini, pysyy kasassa!

Loppukevennys: tuossa aamucortadokahvilani ja naapuri kahvilan välisellä suojatiellä saapi olla varuillaan, ettei astu harhaan. Katutaidetta huumorilla!