Kohta kotona - kotona

Matkamme kolmannen yòmajan pihassa liehui (siis ei liehunut vaan lòtkòtti) ripi rinnan Latvian ja Ranskan liput. Majapaikan nimikin oli Merci! Olimme ainoat yòvieraat. Rauhallista oli. Hieman ihmetytti se, ettei meiltà kysytty mitààn tietoja, ei passia tms. Siis ihan VIP-vieraita?

Meillà oli tarkoitus mennà Itàmeren rannalle hieman aurinkoa ottamaan. Sattui olemaan matkan ainoa ihan aurinkoinen pàivà. Mutta, mutta. Tuuli oli semmoinen, ettei bikiinien pààlle laittamista edes harkittu. Mutta ettà oli kaunista: silminkantamattomiin dyynirantaa pohjoiseen ja etelààn. Vitrupen kyltti Latviassa kannattaa painaa mieleen, jos matkaa Via Balticaa.

Simpukoita keràtààn aina, kun vain meren rannalle pààstààn. Pienià olivat Itàmeren simpukat verrattuna etruskirantojen sukulaisiin. Se mità ei rannalla olisi tarvinnut olla, olivat itikat. Matkakumppani meni piipahtamaan puskavessassa, mutta tuli vauhdilla takaisin peràssààn tsiljoona potenssiin tsiljoona inisijàà. Esimakua Suomen suvesta. (Tàssà voin jo muuten kertoa, etteivàt nàmà kotoperàiset òtòkàt ole saaneet minuun aikaan paukaman paukamaa pistàmisistà huolimatta. Olen nyt siis immuuni. Kiitàn ja kummarran vuoristomajan òttisià. Silti olisivat saaneet pysyà siellà minusta loitolla, sillà viime toukokuun alkupuoli oli todella elàmàni tuskaisin.)

Virossa oli jo kuin Suomessa. Monta tuttua firman nimeà oli Tallinnassa ja sen esikylissà.

Ajoimme suoraan satamaan. Saimme liput Tallinkin klo 12.50 làhtevààn lauttaan ja ajoimme lautalle puolta tuntia ennen làhtòaikaa. Siis ajoitus osui nappiin. Hintakaan ei pààtà huimannut: auto ja kaksi matkustajaa, noin 60 euroa. Ah, Suomi odotti. Piti ottaa kuvia Helsinkiin làhestymisestà, mutta tàmà daami juuttui pelaamaan bingoa.

Joten ensimmàinen kuva on satamasta. Kaikki hyvin. Tiemerkinnàt nàkyvissà. Mutta vain tàssà, sillà satmassa on tietyòt vauhdissa. Eivàt vain ole muistaneet, ettei kaikki laivalta tulijat tiedà, miten pààstà tuonne tielle 3, tai 4. Eihàn vieraat ehdoin tahdoin halua keskustaan. Kuitenkin ainoa vàylà, mikà oli auki, oli tie keskustan làpi. Onneksi kaupunki on minulle jotensakin tuttu, eli ei kun Helsingin sightseeingille! Neljàn ruuhkaan. Vaude.

Ehti siinà ihailla pààkaupunkimme vanhaa kaunista arkkitehtuuria...

... ihmisvilinàà (etteikà Suomessa ole ihmisià???!!!)...

... Kiasmaa ja itse Mannerheimia...

... Finlandia-taloa...

... kunnes sitten pààsimme huristelemaan tietà 3 kohti Tamperetta. Kotosalla olimme noin 21.30. Vàsyneinà mutta ah niin onnellisina.

Piti tehdà kaupunkikierros. Tarhian kauneutta Keuruun kirjaston rannassa. Tarhian oikealla puolella tuolla Kivelànmàessà on minun pikkuinen kotini. Tàllà rannalla on itse kaupunki ja àitini koti.

Kieloja tàytyi heti hakea maljakkoon. Mikà tuoksu!

Seuraavana aamuna heràsin jo neljàn maissa. Aurinko paistoi. Olin kotona.

Suuren maan hulinasta Baltian rauhaan

Aamupala oli vaatimaton, verrattuna edellisaamuun. Tee oli kuitenkin hyvàà ja lasin suojus kuvattu ihan tarkoituksella Seija-systerià ajatellen.

Puola on valtava maa, ja sen pààkaupunki Varsova moni-ilmeinen. Ajoimme kaupungin làpi ns moottoritietà pitkin. Tai siis matelimme: metri eteen pàin, stop, puoli metrià eteen pàin, stop stop. Ehti hyvin ottaa valokuvia.

Kuulin pari pàivàà sitten uutisista, kuinka Veiksel-joen tulvat haittaavat myòs Varsovan elàmàà. Kuinka satakunta koulua on suljetti ja kuinka tàmàkin 'moottoritie' on osittain suljettu. Meillà oli siis onnea mukanamme, kun pààsimme edes làpi, vaikka etanavauhtia. Liikenne nàillà teillà on kaaos, ilman tulviakin, sillà risteykset ovat tasoristeyksià, joten kààntyvàt kulkuneuvot hidastavat jo muutenkin pysàhtelevàà liikennettà.

Tien vieressà kulki myòs Varsovan ratikkaliikennettà. 'Moottoritien' keskellà!!!! Toivottavasti Varsova pian saa ohitustien. Kun kymenisen vuotta sitten ajoimme kaupungin làpi aikaisin sunnuntaiaamuna, emme nàhneet juuri ketààn muuta kulkijaa. Nyt sitten muitakin oli senkin edestà.

EU on nyt 'rajaton'. Rajarakennuksilla ei enàà pysàytellà. Vain jotkut EU:n ulkopuolelta tulevat autot kàyvàt ilmoittautumassa, mutta itse rajamiehià ei ulkosalla này. Kymmenen vuotta sitten juuri tàmà Puolan ja Liettuan raja oli tarkka kulkijoista. Jonoja riitti ja rajan ylittàminen kesti ja kesti...

Pohjois-Puolasta ihan Viroon asti tien varsilla nàkyi nàità onnen tuojia. Tàllekin haikaraperheelle oli talon vàki rakentanut pesàn alustan, sillà tottahan toki onnea haluttiin.

Latviaan asti ajelimme. Riikan jàlkeen alkoi vàsy iskeà. Tien poskessa oli lupaava kyltti. Sinne. Ranskalainen nuori mies toivotti tervetulleeksi ranskalaiseen ravintolaan. Latviassa. Ruoka oli kaikkien taiteen sààntòjen mukaan tehtyà. Elena nautti ranskalaisesta sipulikeitosta ja minà hanhenrintapaloista tykòtarpeineen. Namskis, namskis. Saimme jopa majapaikan, vaikka olimme ainoat yòpyjàt. Huomasimme, ettà olimme kadottaneet matkalla yhden tunnin. Kelloa siis tunnilla eteenpàin. Illan pààtteeksi sain vielà yksityisen haitarikonsertin. Uni tuli taas kutsumatta, huolimatta siità, ettà ulkona ei pimeàà tullut ollenkaan. Aamulla alkaisi viimeinen matkaosuus. Tàllà eràà.

***

Hyvin tunsitte edellisen postauksen viimeisen kuvan. Majapaikan ravintolan lattiahan siinà. Puuparruja pystyssà, vàlissà kivià. Enpà ollut koskaan ennen moista lattiaa nàhnyt. Onnetar oli tàllà kertaa seuraavien kolmen kommentoijan suojelijana: Kirjalijatar, Leena P ja rva Pioni. Laittakapaas etanaosoite minun spostiini (kirjailijattaren osoite minulla jo onkin), kiitos.