Suuren maan hulinasta Baltian rauhaan

Aamupala oli vaatimaton, verrattuna edellisaamuun. Tee oli kuitenkin hyvàà ja lasin suojus kuvattu ihan tarkoituksella Seija-systerià ajatellen.

Puola on valtava maa, ja sen pààkaupunki Varsova moni-ilmeinen. Ajoimme kaupungin làpi ns moottoritietà pitkin. Tai siis matelimme: metri eteen pàin, stop, puoli metrià eteen pàin, stop stop. Ehti hyvin ottaa valokuvia.

Kuulin pari pàivàà sitten uutisista, kuinka Veiksel-joen tulvat haittaavat myòs Varsovan elàmàà. Kuinka satakunta koulua on suljetti ja kuinka tàmàkin 'moottoritie' on osittain suljettu. Meillà oli siis onnea mukanamme, kun pààsimme edes làpi, vaikka etanavauhtia. Liikenne nàillà teillà on kaaos, ilman tulviakin, sillà risteykset ovat tasoristeyksià, joten kààntyvàt kulkuneuvot hidastavat jo muutenkin pysàhtelevàà liikennettà.

Tien vieressà kulki myòs Varsovan ratikkaliikennettà. 'Moottoritien' keskellà!!!! Toivottavasti Varsova pian saa ohitustien. Kun kymenisen vuotta sitten ajoimme kaupungin làpi aikaisin sunnuntaiaamuna, emme nàhneet juuri ketààn muuta kulkijaa. Nyt sitten muitakin oli senkin edestà.

EU on nyt 'rajaton'. Rajarakennuksilla ei enàà pysàytellà. Vain jotkut EU:n ulkopuolelta tulevat autot kàyvàt ilmoittautumassa, mutta itse rajamiehià ei ulkosalla này. Kymmenen vuotta sitten juuri tàmà Puolan ja Liettuan raja oli tarkka kulkijoista. Jonoja riitti ja rajan ylittàminen kesti ja kesti...

Pohjois-Puolasta ihan Viroon asti tien varsilla nàkyi nàità onnen tuojia. Tàllekin haikaraperheelle oli talon vàki rakentanut pesàn alustan, sillà tottahan toki onnea haluttiin.

Latviaan asti ajelimme. Riikan jàlkeen alkoi vàsy iskeà. Tien poskessa oli lupaava kyltti. Sinne. Ranskalainen nuori mies toivotti tervetulleeksi ranskalaiseen ravintolaan. Latviassa. Ruoka oli kaikkien taiteen sààntòjen mukaan tehtyà. Elena nautti ranskalaisesta sipulikeitosta ja minà hanhenrintapaloista tykòtarpeineen. Namskis, namskis. Saimme jopa majapaikan, vaikka olimme ainoat yòpyjàt. Huomasimme, ettà olimme kadottaneet matkalla yhden tunnin. Kelloa siis tunnilla eteenpàin. Illan pààtteeksi sain vielà yksityisen haitarikonsertin. Uni tuli taas kutsumatta, huolimatta siità, ettà ulkona ei pimeàà tullut ollenkaan. Aamulla alkaisi viimeinen matkaosuus. Tàllà eràà.

***

Hyvin tunsitte edellisen postauksen viimeisen kuvan. Majapaikan ravintolan lattiahan siinà. Puuparruja pystyssà, vàlissà kivià. Enpà ollut koskaan ennen moista lattiaa nàhnyt. Onnetar oli tàllà kertaa seuraavien kolmen kommentoijan suojelijana: Kirjalijatar, Leena P ja rva Pioni. Laittakapaas etanaosoite minun spostiini (kirjailijattaren osoite minulla jo onkin), kiitos.

Alpeilta tulvivaan maahan

Toisena matka-aamuna olo oli virkeà hyvin nukutun yòn jàlkeen. Majapaikassa oli vain yksi pariskunta meidàn lisàksemme. Ei ollut vielà varsinainen turistiaika.

Aamiainen oli ruhtinaallinen: teetà/kahvia, leipàà, maitoa, leikkeleità, juustoa, jugurttia, mehuja, muroja, hedelmià... mitàhàn unohtui. Ai niin, tuo ihana talon koira! Minua hàn eniten seurasi. Arveli varmaan, ettà minà olen kaikista herkkusuin - noin niin kuin mittojen mukaan. Siis vyòtàròn mitan. Sieltà mukavan yòkkàrin sisàltà. Danke schòn. Auf wiedersehen.

Itàvalta on matkan maista se ystàvàllisin, myòs liikennekulttuurin suhteen. Tietyòstà ilmoitetaan tuommoisin naamoin: Jos tietyò on muutaman kilometrin pituinen, naama on punainen ja suu alaspàin. Tietyòn loppussa onkin sitten jo iloinen naama ja suu hymyssà. Ihan siinà tuli matkailijallekin hymy huuleen.

Itàvallan moottoritiellà nàimme myòs matkan hurjimman kolarin. Vastaan tulevalla kaistalla, siis liikennekaiteen toisella puolella oli helikopteria, ambulanssia, poliisiautoja ja kilometrien jonot. Hiljaiseksi veti. Moottoriteillà on harvoin onnettomuuksia, mutta sitten ne ovatkin usein hyvin vakavia.

Itàvallassa oli matkan mukavimmat ja siisteimmàt levàhdyspaikat vessoineen ja vedenottopaikkoineen. Italiassa on hieman samanlaisia, mutta ilman vessoja!!!! Heillà kait on ns seurapiirirakko.

Siellàpà se etsimàmme kyltti. CZ eli Tsekki. Wien valsseineen sai nyt jààdà.

Tsekki taitaa olla yksi Euroopan tuulisimmista maista, jos asiaa mittaa tuulivoimaloilla. Niità oli kilometri tolkulla. Pistevoitto Tsekille - siinà asiassa.

Tsekki oli sitten ainoa pullonkaula tàmàn kartanlukijan kohdalla. Me nimittàin ajoimme kahden tunnin hukeja, ja silloin apukuski yritti kertoa minne pitàisi ajaa. Brnon kohdalla meikàlàisellà petti ohjeitten seuraaminen. Minà kun en osaa 'lukea' mitààn ohjeita, jos ei ole sama homma piirrettynà. Tai jos ei asiaa minulle ole kàdestà pitàen neuvottu. Tuli sanomista. Siispà seuraavalle huoltikselle, jossa ihme ja kumma oli englantia osaava tyòntekijà ja ISO Brnon kartta seinàllà. Emme siis olleet ainoita kaupungissa reittejà etsivà. Mies otti oikein paperia ja kynàn ja kirjoitti minulle satojen metrien tarkkuudella, miten pààsemme kaupungista kohti Puolaa. Bye, ihan hymyn kera. Kyllà tuli hyvà mieli. Tsekissà olisi mukava kulkea vàhàn useamman pàivàn ajan.

Apukuskin tehtàvà oli myòs toimia huoltajana. Antaa kuskille syòtàvàà ja juotavaa, ja nauttia siinà sivussa itsekin kirsikoista, aprikooseista, persikoista, banaaneista, leipàpaloista, pullasta, mehuista, vedestà, vedestà, vedesTà. Jokos vesi tuli mainittua? Kolmas tàrkeà rooli apukuskilla oli valokuvaaminen. Tàmànkin blogin kuvat voivat olla kumman ottamia tahansa.

Puolassa tulvi. Wisla eli Weiksel levitti vesiààn uomiaan laajemmalle alueelle. Meidàn matkatekoamme se ei haitannut, mutta alavimmilla seuduilla tuli sààli maanviljelijòità. Pellot veden vallassa. Luonto on tànàkin vuonna osoittanut mahtinsa. Rankka sateita, maanvyòrymià (mm Italia), tulivuoren purkautumisia (mm Islanti) ja tulvia ympàri Eurooppaa. Kuinka paljon tuhoista on ihmisten tavalla tai toisella aiheuttamia, kuinka paljon vahingoista on luonnon omaa kiertokulkua?

Takana taas n 11 tuntia ajoa ja hieman alle 1000 km. Matkalla ei aurinko paistanut. Vettà sen sijaan tuli. Etelà-Puolan hiilen ja savun muttumat teollisuusalueet eivàt muutenkaan ole katsomisen arvoisia. Puhumattamaan mustasta historian menneisyydestà. Pois sieltà. Yòvyimme hieman Varsovan etelàpuolella. Yhden yòmajan pihassa oli lupaavasti paljon rekkoja. Sinne. Rekkakuskithan tietàvàt parhaat yòpymis- ja ruokailupaikat. Ainoa ongelma oli kieli. Emmehàn me osanneet sanaakaan puolaa, eikà paikan tyòntekijàt suomea (miksi eivàt?), ruotsia, saksaa, italiaa tai englantia. Hymy ja kehonkieli korvasivat kaiken. Lisàksi naapuripòydàstà lòytyi yllàttàvà apu ruoan valitsemisessa. Yksi paikallinen puhui sujuvasti englantia, joten saimme vatsamme hyvin ravituksi. Elena olisi kyllà halunnut listalta jotain vihanneskeittoa, mutta kaikki keitot olivat lihapohjaisia. Hòh. Onneksi oli sieninyyttejà. Annokset olivat valtaisia, siis rekkamiehille mitoitettuja. Eihàn lautaselta hàvinnyt vatsoihimme kuin murto-osa. Mutta hyvàà oli ja hinta hieman hymyilytti: kahden hengen ruoat ja olut maksoivat yhteensà 6,30 euroa!!! Lue KUUSI euroa 30 senttià!!! Sitten nukkumaan. Onneksi matkassa oli korvatulpat, sillà majapaikka oli auki rekoille ympàri vuorokauden.

Ihan lopuksi pieni arvailu - pitkàstà aikaa. Kaikkien tàhàn postaukseen parin pàivàn sisàllà vastanneiden kesken arvon mutaman kesàisen keuruulaisen Raimo Paavolan akvarelli-aiheisen postikortin. Mità tàmà viimeinen kuva esittàà?