Jouluun joulusta

Keuruu tànààn iltapàivàllà. Pakkasta noin - 20.

Tulin kyliltà. Vein mm postiin langasta vàkertàmàni kuohuviinipullon korkin suojan Sealle. Hàntà onnetar suosi tàllà eràà. (21 silmukkaa molemmissa osissa. Lakkiosassa n 15 kierrosta kolmella puikolla, sitten kavennukset; alaosassa 21 silmukkaa n 10 kierrosta. Jos joku teistà innostuu jàmàlankakutomiseen kuvien lataamisen ajaksi. Nytkin tuli yksi lakkiosa valmiiksi!!!)

Teistà kaikki olivat ihan oikeilla jàljillà edellisen postauksen arvauskuvan suhteen. Venelossihan siinà kuskasi kuorma-autoa maihin naapurikylàstà, jonne ei tietà pitkin pààssyt. Siis maantietà - kàrrypolkua tai edes kinttupolkua. Mutta vesitietà pitkin kyllàkin. Minua pikkuisen harmitti, etten ollut kameran kanssa paikalla silloin, kun venelossi vasta làhestyi rantaa. Sen nàyn olisin halunnut ikuistaa.

Onneksi pààsin itse venetaksilla vesitietà pitkin ko. naapurikylààn, Chuaoon. Turvaliivit??? Mità ne on??? Alkuun korkeat aallot hieman hirvitti, mutta pian keinutteluun tottui.

Chuao on kaakaon viljelyaluetta, mm. Minulle kyllà kerrotiin luottamuksella, ettà kylàstà saisi muutakin nautintoainetta, jos olisi tarvis. No, en tarvinnut. Mutta kaakota kyllà ostaisin.

Kauppa vaan oli kiinni. Onneksi majapaikkakylàssà oli monta kauppaa, mistà ostaa oikeaa, aitoa kaakaojauhetta. Namskis!!! Vielàkin on hieman jàljellà. Herkutteluhetkiin.

Jotkut teistà ihmetteli rohkeuttani seikkailla ihan yksin (viisi vuotta sitten joulun aikaan) Venezuelan Karibian rannalla, Choronissa. Suurin seikkailu oli kuitenkin se, ettà suostuin menemààn jouluvierailulle keskelle viidakkoa. Olin rannalla tutustunut paikalliseen korujen kaupustelijaan. Hyvin mukavaan nuoreen naiseen. Hàn kutsui minut kotiinsa. Pikaisesti aivoissani neuvottelin itseni kanssa. Vastaus oli myònteinen. Niinpà sitten hànen tyòpàivànsà pààtteeksi kòròttelimme bussissa kohti tuntematonta. Siis minulle tuntematonta. Keskellà ei-mitààn nousimme bussista ja jatkoimme matkaamme jyrkkà ala-rinnettà pientà kinttupolkua pitkin.

Ja siellà hàn odotteli. Korumyyjàn puoliso. Tekemàssà lisàà myytàvàà. Tuossa tuokiossa minulle selvisi, miksi tyònjako oli sellainen kuin oli. Mieheltà oli ambutoitu toinen jalka, sillà hàn oli 18-vuotiaana joutunut auto-onnettomuuteen. Mutta hànen kàtensà olivat taitavat: nahasta syntyi monelaista ja hopeasta tehdyt korut olivat kauniita. Korujen myynnillà perhe eli. Pikkuisessa kodissa, keskellà ei-mitààn.

Perheen pikkuinen, hieman yli 2-vuotias nappisilmà heràsi pàivàunilta. Alkuun hàn hieman ujosteli, mutta minun rantasandaalit sulattivat jààn. Sain herkullisen aterian: kalaa, riisià, salaattia, hallakaa, casava-leipàà ja aitoa maitokaakaota. Kaiken tàmàn perheen korukauppias-àiti valmisti vaatimattomalla kaasuliedellà.

Ruokailun jàlkeen kàvimme perheen vesipisteellà: alhaalla solisevalla purolla...

... tàyttàmàssà perheen vesipulloja. Meistà tuli pikkuisen kanssa hyvàt kaverit. Illan tummetessa minut saateltiin linja-autolle. Jota ei sitten kuulunut. Ei kuulunut. Ei kuulunut. Mutta tulipa sitten kylàn tuttu taksi. Kyytiin vain. Taksi tosin pysàhtyi làhes joka talon/tònòn/palmun luona juttelemassa tuttujen kanssa. Mutta minullahan ei ollut mihinkààn kiire. Olin vain erittàin onnellinen, ettà olin uskaltanut ottaa kylàilykutsun vastaan.