Kun ensimmäisen kerran kuulin Vantaan kouluampumisesta, olin ensin surullinen, sitten vihainen. Surullinen sekä uhrien että myös tekijän ja heidän läheistensä puolesta. Lisäksi ajatukseni oli tapahtuneen kouluyhteisössä.
Vihainen siksi, että uutisoitiin paljon siitä, kuinka koulut ovat varautuneet tällaisiin tapahtumiin, miten koulujen ulko-ovet lukitaan jne. Ovia lukitsemalla ikäviä asioida voidaan kyllä estää, mutta jotain on mennyt pieleen jo paljon aikaisemmin. Onneksi tapahtuman tutkinta on tuonnut esille sen, että taustalla on ollut koulukiusaaminen, ja siihen ovien lukitseminen on vihoviimeinen estolääke.
Mitä raskasta taakkaa pieni lapsi kantoi, josta halusi irti vaikka ampumalla?
Surullisena ja vihaisena olen seurannut nyky hallituksen saksien heiluttelua leukkuulautoineen. Kun Islannissa muutama vuosi sitten oli samanlainen tiukka taloustilanne kuin meillä nyt, siellä päätettiin, ettei lapsilta ja nuorilta leikattaisi mitään. Heille pienikin oli tärkeä.
PS. Kuva: Anna-Maija Korhosen akvarellimaalaus Pienikin on tärkeä
.JPGm.JPG)
