Elämän kirjoa

Onneksi aina on apu lähellä. Pikku prinsessa mökötti aikansa ja komensi kaikki apua tarjoavat pois sanoen: Minä ajattelen. Menkää pois.

Sitten pojat keksivät  alkaa laittaa leikisti ruokaa. Puuha kiinnosti pikkuista enemmän ja enemmän, ja kohta hän olikin täysin mukana. Hänellä oli kuulemma monta lasta, joille piti keittää paljon kananmunia. Minä niin tykkään näistä apulaisistani, varsinkin kun tiedän, ettei heidän kulttuurissaan miesten ole tapana leikkiä lasten kanssa.

(Huomaattehan lapsen kaulassa olevan stetoskoopin. Symboloi sitä, kuinka hänen äitinsä opiskeli ennen pakolaismatkaa yliopistossa lääketiedettä.)

Minäkin sain apua kuvien avaamisessa. Mutta että piti ottaa tiukalle.

Bodyshop on Helenan erikoisalaa. Siis lastenvaatteiden järjesteleminen vastaanottokeskuksen kirppiksellä. Tämä oli nyt ainakin viides kerta, kun hän kaivoi SAMOJA bodeja sekavista vaatekasoista ja muovipusseista kaiken pölyn leijuessa sakeana ilmassa.

Lauantaina iltapäivällä Vokin äitejä hemmoteltiin jalkahoidolla. Millaisia matkoja näilläkin jaloilla on taivallettu?

Ja mitä nämäkin äidit olivat ennen Keuruulle pääsyään kokeneet?

Jalkahoidon lomassa äidit halusivat tehdä käsitöitä. Puheen sorina ja naurahdukset viestittivät, että he nauttivat täysin rinnoin ihan omasta ajastaan. Puolitoista tuntinen venyi kahdeksi ja puoleksi tunniksi!

Sunnuntain perhekerhossa oli muitakin kuin eka kuvan pikkuinen prinsessa. Jotkut halusivat syventyä yksin kirjoihin ja jotkut keksivät jotain muuta puuhaa yhteistuumin. Jatkuu ensi viikonloppuna...