Juurilla

Veljesten halaus - vuosikymmenten jälkeen. Kaksi elossa olevaa enoani. Huomaattehan upeat tuulenhalkaisijat - suvun tunnusmerkki. Oikean puoleisella enollani on ne yli sata jälkeläistä. Tarkalleen ottaen 117! Enolla on kaikkien nimet ja syntymäajat kirjoitettuna vihkoon. Ei kuulemma ehkä muuten muistaisi.

Matkalla Keuruulta Kannonkosken Pispalaan ajoimme hyvin tärkeän paikan kautta: Kannonjärven Kivikanto, lapsuuskotini. Pihapiiristä jäljellä enää nuo koivut, Äitini vasemalla puolella oli ennen kauppa ja suuri varastorakennus. Ne on aikoja sitten purettu. Tilalle ovat tulleet kuusiaita ja rivitalo.

Naapurista haimme hinkillä maitoa. Tie kaartui ennen taloa oikealla ja kiemurteli kohti kylän lasten lempipaikkaa, uimarantaa. Lapsuudessahan oli aina kesä ja siellä me kylän lapset (ja meitä oli silloin vielä paljon) pulikoimme. Yleensä ilman aikuisten valvovaa silmää. Meillä oli kilpailu siitä, kuka kesän aikana  uisi useamman kerran. Yhdeksi kerraksi laskettiin se, että juoksi järveen ja kastautui. En kyllä muista, kuka voitti.

Koska entisessa kotipihassa ei oikein ollut paikka nauttia retkieväitä, ajoimme muutaman sadan metrin päähän taukopaikalle,

jota lapsuudessani kaupan katolta otetussa kuvassa ei vielä ollut. Uutta tietä rakennettaessa vanhasta on enää jäljellä sillan muutama kivi. Tuolla tien pätkällä ennen siltaa oli mäki, jonka päältä opettelin ajamaan polkupyörää: Pyörä mäen päälle taluttaen ja ei kun menoksi! Kaipa siitä muutama mustelma ja naarmukin tuli, mutta kyllä minä pyörää osaan edelleen ajaa.Kiitos näiden maisemien. Tietä pitkin kävelimme myös kouluun, n 3 kilometriä jäättömään aikaa ja sitten talvisin jään yli oikaisten. Kuljimme yhdessä, ja taisi koulumatkat joskus hieman kestää, kun piti tonkia kaikki ojanpohjat!

Pispalassa oli pulinaa, puhetta ja halauksia. Lopuksi saatiin suvun vanhimmat yhteispotrettiin: neljä sisarusta ja yhden, jo edesmenneen tätini mies. Seuraavassa sukupolvessa minä olenkin sitten toiseksi vanhin. Niin se aika vaan kuluu.

Suvun nuorimpia paikalla olijoita edustakoon veljekset kuin ilvekset, hänen poikansa,

joiden isomummo (siis meidän sisarusten äiti) on kuvan ylärivissä oikealla. Alkukuvan enoni ovat kuvassa papan ja mummon vieressä seisovat veljekset. Siihen aikaan ei kuvissa hymyilty. Kuva on 1930-luvun alusta, Lepinsalon mummolan pihassa. Ainoa elossa oleva tätini on toisessa rivissä oikealla.

Sukukokous oli tunnelmaltaan lämmin. Koska suvun vanhimmat ovat jo aika iäkkäitä, päätimme kokoontua seuraavan kerran jo ensi kesänä. Tällä kertaa Kinnulan ja Lestijärven rajalla, Valkeisen rannalla. Sitä odotellessa: Kaikkea hyvää koko Lepinsalon suvulle, myös siellä Ruotsissa!