Loppiaista

Loppiaista, toivottaapi tàmà saapasmaan Befana-noita. Linnea kertoo omassa blogissaan terveisià Roomasta. Tàmà Piazza Navonalta ostamani noita lensi mukanani muutama vuosi sitten keskelle Suomea. Befana on se varsinainen lahjojen tuoja Italiassa. Kun nyt ollaan tààllà yhdessà noidan kanssa siivoiltu, on lòytynyt monenlaisia aarteita eteenpàin annettavaksi. Tuossa punaisessa paketissa on jotain, joka matkaa pukin matkassa ensi jouluna. Enkòs olekin ajoissa. Kiitos Befana.

Katsokaapas nyt minun tyòpistettàni. Jo pari pàivàà on jàrjestys pysynyt. Ai ettà mihinkàs se roina on joutunut? Osa roskiksessa, osa mummolle jatkojalostukseen ja loput laitettu kauniiseen laatikkoon ja nostettu pois nàkyvistà.

Kun pari vuotta sitten taloon tehtiin ikkunaremontti, maalasin olohuoneen takaseinàn taivaan siniseksi. Mutta en ole pààssyt vàrin kanssa sinuksi, en sitten millààn. Siksi kaikki taulut odottavat pààsyà seinàlle pitkin seinàn vierià. Esimerkiksi satu.p:n ihana oranssi-keltainen taulu odottaa hieman kunnioittavampaa kohtaloa. Ensi kesànà tartun kyllà pensseliin. Mutta ettà mikà vàri, se on vielà hukassa.

Se on sen ajan murhe. Nyt ihaillaan luonnon vàrimaailmaa. Se ei koskaan ole riitasointuinen.

Lopuksi vàhàn kirjoista. Paolo Coelhon kirja Voittaja on yksin on nyt kertaalleen luettu. Kirja on sen verran vaativaa luettavaa, ettei se kerralla, ei edes parilla kolmella kerralla tule luetuksi. Kun lisàksi Sellon surulliset tapahtumat ihan vàkisin tulevat kirjaa lukiessa mieleen, on tàytynyt vàlillà aukaista kirja, joka saa hymyn huulille. Oikeastaan naurun purskahduksilla on annettu syville vatsalihaksille kyytià. Kalle Isokallion Pelastaja Pelkosenniemeltà on toinen tekijàn kirja, johon nyt olen tarttunut. Kun olen varsinaisen opettajanurani Pelkosenniemellà aloittanut, tuntui kuin kotiasioille olisin naureskellut. Loputkin Isokallion kirjat aion lukea, sillà vatsalihakset kaipaavat naurujumppaa. Silti aion lukea Coelhon vielà uudelleen, eikà silloin naureta...