Loman loppua

Tämä loma alkaa olla lopuillaan. Tulin tänne etsimään valoa Suomen kaamokseen ja sitä sainkin, vaikka pilvisempää ja sateisempaa tällä erää onkin ollut. Kun lisäksi on ollut erittäin tuulisia jaksoja, lämpöä jään kaipaamaan. Tammi-helmikuu ovat olleet kylmiä, öisin noin 15 ja päivisin nippa nappa 20, ja kun lämpöpattereita ei ole, vilu on aamuisin ollut kaverina. 

Noita aaltoja kuvatessani olen ajatellut niitä tuhansia pikku paateissa Afrikasta lähteneitä, osa selvinnyt, osa hukkunut. Nyt kun Italian nyky hallitus suhtautuu hyvin nuivasti turvaa etsiviin, Espanja ja varsinkin nämä sen saaret ovat olleet heidän toivonsa. Katukuvassa olen huomannut tulijoiden olevan yhä nuorempia ja nuorempia. Hattua nostan saarelaisille, sillä minkäänlaista syrjintää tms en tulijoita kohtaan ole huomannut. 

Auringon lisäksi tulin nauttimaan meren äärelle meren antimista. Simpukoita, pikkuisia mustekaloja ja kaikenlaisia katkarapuja olen tankannut ihan varastoon. Eilen sitten koin ihan uutta: robotti-tarjoilija toi minulle tilaamani annoksen. Olin niin yllättynyt, etten saanut kameraa esille, ennen kuin uusi palvelija oli jo kaukana tuon live-tarjoilijan etupuolella. Varmaan helpottaa tuota elävää tarjoilijaa, mutta enpä tiedä, nostanko asialle peukkua.

Vain kerran olen saanut yli keitettyjä sitkeitä sinisimpukoita. Mitäkö tein? Söin kiltisti, maksoin suolaisen laskun ja annoin jopa juomarahaa! Asunnolla moitin peilin ääressä itseäni, sillä näköjään en ole oppinut saapasmaalaisilta mitään: Huonosti tehty ruoka palautetaan keittiöön. Siitä he oppisivat, ei tästä selän takana murmuttamisesta.

Meren äärellä kun ollaan, pitäähän sitä kastautua. Arvatkaapas, kuinka monta kertaa olen uinut? En kertaakaan! En varsinkaan tällä Telmon rannalla, mikä näyttää olevan suosittu koirien uittelupaikka. Kuulemma saarella on myös erityinen vuohien peseytymispäivä. 

Tuolla Martianezin uima-altailla olen loikoillut, mutta en uinut. Vaikkei siellä koiria kyllä näykkään. Koiria kyllä ihmisillä on paljon, ja ne saavat kulkea ihan vapaana. Kiltisti näyttävät omistajaan seuraavan.

Tässä katukahvilassa aamuni usein alkaa, lehden ja cortado-kupin ääressä. Taidan kuulua jo kantakalustoon, sillä huomasin eilen, että kukkaro oli jäänyt toiseen käsikassiin. -Ei haittaa, sanoi tarjoilijatar. Maksa huomenna. Mañana.

Turistit ovat tarpeellisia paikallisille, mutta näiden kahden vuoden aikana hinnat ovat nousseet huimasti. Varsinkin asuntojen hinnat. Ensi talveksi minulta pyydettiin 1400 euroa kuukaudelta, plus kirjautumis- ja loppusiivousraha (Canarie per te). Satasia enemmän kuin pari vuotta sitten. Minä voin valita, maksanko tuommoisia rahoja, paikalliset eivät. Minäkään en maksa! Mieluummin vaihdan välittäjää.

Lehtien lisäksi telkku on ollut erinomainen kielen ja kulttuurin opettaja. Eilen näytettiin saaren karnevaalin huippuhetkeä saaren pääkaupungista, Santa Cruzista. Valittiin karnevaalikuningatar. Tässä kuvassa on viime vuoden voittaja. Kuka voitti tänä vuonna, en jaksanut pysyä hereillä, sillä viihdeohjelmat tulevat yleensä myöhään illalla.

Illan ohjelma oli rakennettu kunnioittamaan Afrikan kulttuuria. Sata pistettä valinnasta. Ohjelmaa oli monen sporttista, mutta tämä rumputanssi oli minulle jotain ihan uutta. Alkoi jo uni painaa.

Nyt lähden vielä viimeisen kerran osallistumaan tietokilpailuun. Sinne kävelen minulle mieluisimman alueen eli La Ranillaan kautta. Ohi upeiden seinämaalausten. Ohi myös tämän pään, jonka sisältä pulppuaa mitä vaan. Kuinkahan monta tähteä Amerikan lipussa on neljän vuoden kuluttua?